Mustekynistä

Viimeksi muokattu: 23.3.2018

Olen ollut aina heikkona toimistotarvikkeisiin, erityisesti kyniin. Mustekyniin tosin hurahdin vasta verraten myöhään, vuonna 2015. Pääasiallisena syynä tähän myöhäisherännäisyyteen olivat omat huonot kokemukset sekä se, että Suomessa ei mustekynien päälle ymmärretä mitään. Vaikka peruskouluni suoritinkin kauan ennen kuin sanan digitalisaatio nimissä suoritettiin rituaalisia teloituksia, en koulussa musteella päässyt kirjoittamaan. Oikeastaan mieleeni ei ole jäänyt, että mustekynistä koulussa oltaisiin ikinä puhuttukaan, edes ohimennen. Tähän kun yhdistää sen tosiseikan, että suomalaisesta kirjoitustarvikeliikkeestä (eli kirjakaupasta) hädin tuskin saa hyvin toimivan kuulakärkikynän saati sitten asiallista paperia, oli alitajuntaani pesiytynyt ajatus, että mustekynät olivat jokin antiikkinen ja kuopattu juttu – niitä ei edes kannattanut harkita kuulakärkikynän korvaajaksi. Ajatusta vahvisti vielä huono ensikosketukseni mustekyniin. Aikoinaan ostin Akateemisesta kirjakaupasta Parkerin Vector-mustekynän, joka tuskin jätti kokonaista sanaa paperille. Luulin, että kyse oli omasta osaamattamuudestani, vertautuuhan mustekynällä kirjoittaminen tyypillisesti jonkinlaiseksi sulalla kirjoittamiseen verrattavissa olevaan vaivalloiseen toimenpiteeseen.

Huonojen kokemusten enimmäkseen unohduttua palasin vuoden 2015 alkupuoliskolla ajatukseen mustekynistä. Ymmärrettyäni hieman kypsempänä kirjakauppojan naurettavan tilan tutkin asiaa netistä. Osoittautui tietysti, että mustekynillä on suuri kansainvälinen harrastajajoukko ja että Manner-Euroopan puolella on ihan liikkeitäkin, joista ostaa näitä instrumentteja. Kokeiltuani ensin halpoja kyniä ja opittuani lisää sain lopulta käsiini ensimmäisen kalliimman mustekynäni. Tämän jälkeen paluuta ei ollut: hyvä mustekynähän päihittää kaikki muut kirjoitusvälineet mennen tullen. En olisi osannut ennakoida littyväni kolmikymppisenä uskonnolliseen lahkoon – taskussani on metaforinen stylofiilien jäsenkortti.

Tämän tekstin tarkoituksena on – kalliilla kynillä pätemisen lisäksi – esitellä muutama omistamani mustekynä kuvineen ja kertoa niistä lyhyesti suomeksi. Ainakaan tätä kirjoittaessani en ole tietoinen, että netistä löytyisi juuri mitään tietoa mustekynistä suomen kielellä. Tämä teksti siis toimikoon samalla sekä pikaisena arviona muutamasta kynästä että tietoiskuna alan sanastosta suomeksi. Mustekynissä (minusta) on erityisen tärkeää niiden eleganssi ja estetiikka. Näitä asioita on hyvin hankala saattaa tekstiksi, erityisesti kirjoitustuntuman kuvailu jäänee etäiseksi olipa kirjoittaja miten lahjakas tahansa. Näin ollen jätän nämä alla olevien kuvien ja lukijan mielikuvituksen varaan. Myöskään musteisiin tai papereihin en tässä puutu, vaikka ne ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse kynät.

Pilot Falcon

Tämä oli ensikosketukseni kalliimpiin kyniin; työkaverini ostivat sen minulle väitöslahjaksi. Haukkakynä mielestäni pieksee helposti kaikenmaailman metropolitanit ja safarit. Ensinnäkin se on kaunis kynä, erityisesti pidän kärjen muotoilusta. Toiseksi pidän paperilla liukkaasti liikkuvasta ja joustavasta terästä. Falconiahan pääasiassa mainostetaan sillä, että sen kärki on ”soft”. Tämä tarkoittaa, että terän lehdet aukeavat painettaessa, minkä seurauksena on leveämpi piirtojälki. Ilman ylimääräistäkin painamista kärki joustaa aavistuksen ja on kimmoisa (engl. springy). Kimmoisuus on minulle tärkeää, en pidä kärjistä jotka ovat kuin rautakanki. Falconin kärjestä en kuitenkaan käyttäisi termiä ”semi-flexible”, jota näkee joskus käytettävän. Esimerkiksi 1950-luvun Pelikan-kärkieni (ks. alla) jousto on parempi kuin Falconin. Falcon on siis peruskärkeä kimmoisampi, mutta mikäli halajaa kynää jolla on helppo tuottaa vaihtelevanpaksuista viivaa on syytä katsoa muualle. Falconin kärkeä pitää nimittäin painaa jokseenkin kovaa jotta terä aukeaa kun taas 1920-luvun Waterman-kynäni tapauksessa pieni painallus riittää. Viivakontrastikaan ei ole Falconissa niin suuri.

Huonoja puolia Falconissa on ensinnäkin sen keveys, sitä ei oikein tunne pitävänsä kädessä yhtään mitään. Toiseksi Pilotin konvertteri temppuilee toisinaan: patruunasta tulee joskus huonosti mustetta terään vaikka mustetta on riittävästi jäljellä. Saamaani Falconia piti myös heti hieman huoltaa. Terässä oli ongelmana ns. ”baby's bottom” -ilmiö. Toisin sanoen terän lehdet olivat keskikohdalta aavistuksen konveksit. Tämä aiheutti jäljen katkeamista satunnaisesti. Tästä ongelmasta tosin pääsin hiomalla terää hieman 12000 grit micromesh -tyynyllä.




Pelikan M205 Aquamarine

Tämän kynän ostaminen johdatti minut salakavalasti koukuttavien Pelikan-kynien maailmaan. Kyseessä on siis Pelikan M200 -kynän vuoden 2016 erityisversio. Tämä tarkoittaa sitä, että kynän väri on poikkeuksellinen, minkä lisäksi sen runko on osittain läpikuultava. Muutoin kynä vastaa rakenteeltaan ja kooltaan muita M200-kyniä. Erona M400-sarjan kyniin on ainoastaan se, että kynässä on vähemmän blingiä ja teräskärki; M200 ja M400 ovat täsmälleen samankokoiset. Pelikan M200 -sarjalaiset ovat aivan yhtä hyviä kyniä kuin M400-sarjalaisetkin; ne ovat puolet halvempia.

Tämä Pelikan-kynä on täydellinen. Kirjoitustuntumaltaan se on loistava: terä on liukas ja kimmoisa. Pidän kynäni teräskärjestä jopa enemmän kuin M400-kultakärjestä. M400-kärki on toki paljon kauniimpi, mutta ne ovat tyypillisesti hieman turhan leveitä ja märkiä. Kynä täytetään sen runkoon rakennetun männän avulla. Itse pidän mäntätäyttöisistä kynistä enemmän kuin patruunakynistä. Mäntätäyttöisiin kyniin mahtuu enemmän mustetta, minkä lisäksi kokemukseni mukaan mustevirtaus on tasalaatuisempi. Toisin kuin mäntätäyttöiset kynät yleensä, Pelikanin kynät on helppo puhdistaa kiertämällä kärki irti. Tämä on Pelikan-kynien ehdoton vahvuus: kärkiä voi vaihtaa hyvin helposti kynästä toiseen. Esimerkiksi monet 1950-luvun kärjet sopivat nykykyniin ja päinvastoin.

Jos minun pitäisi valita yksi mustekynä kaikista, niin se olisi tämä. Kynä on vankkaa tekoa ja kestää hyvin huollettuna yhden eliniän ja pidempäänkin. Kynä on kylläkin hieman kallis (n. 110 € keväällä 2018), mutta ei niin kallis tai hieno, että sitä täytyisi jatkuvasti varjella. Mäntämekanismista saa aina maksaa hieman ylimääräistä, mutta se on sen arvoista.




Pelikan M600 Souverän

Tämä on M400-kynän isoveli. Se on muutoin samannäköinen ja samanmuotoinen kuin M400-kynä, mutta se on suurempi. M400-kynä on noin 12,7 cm pitkä (korkin kanssa) ja 1,17 cm paksu, kun taas M600 on 13,4 cm pitkä ja 1,24 cm paksu. Ero tulee lähinnä siinä, että M600 on raskaampi ja paksuutensa puolesta mukavampi pitää kädessä. Muutoin panostamalla M600-kynään ei voita mitään. Se on selvästi jo sen verran kallis (n. 250 € keväällä 2018), että korkeammalla hinnalla ei saa lisää laatua.

Omassa M600-kynässäni on erikoisterä. Pelikan ei enää myy poikkiteräisiä kärkiä (engl. stub, cursive italic), joten jouduin hiotuttamaan terän ammattilaisella. Kärjessä on siis broad-terä (B), joka on hiottu niin, että pystyviiva on selvästi paksumpi (n. 1,0 mm) kuin vaakaviiva (n. 0,3 mm). Tällä saa käsialaan hauskaa vivahdetta ilman, että tarvitsee opetella kirjoittamaan taipuisilla kärjillä.




Pelikan 400

Tämä on klassinen Pelikanin malli 1950-luvun alkupuolelta, ja nykyinen M400-sarja perustuu tähän kynään. Kynä on käytännössä samankokoinen kuin yllä mainittu M200-kynä. Eroa ulkomuodossa on hieman: mäntäruuvin juuressa ei ole rengasta ja korkissa oleva Pelikanin logo on erilainen. Tämän yksilön kuosi on ns. ”tortoise shell”, joka on nettikeskustelujen mukaan suosittu, mutta josta en itse niin paljon perusta. Tässä oli alunperin samanlainen kärki kuin jäljempänä olevassa 400NN-mallissa, mutta vaihdoin tähän Pelikanin 2.0 mm -kalligrafiakärjen, jolla saa upeaa jälkeä.




Pelikan 400NN

Kyseessä oleva kynä on 400-sarjan sisarusmalli 1950-luvun loppupuolelta. Erona 400-kynään on suipompi mäntäruuvi ja pidempi korkki. Omistamani yksilö on erinomaisessa kunnossa ja on kuin uusi, ostettuani kynän minun piti vain rasvata mäntä uudelleen. Pidän tämän mallin muotoilusta jopa enemmän kuin modernin M400-sarjan muotoilusta. Kynän kärki on myös parempaa laatua kuin Pelikanin nykykärjet. Yhtä kaunis se ei ehkä ole, mutta siinä on joustoa enemmän kuin Pilot Falconissa. Hiotutin alkuperäisen kärjen uudelleen poikkiteräiseksi. Terä on ns. ”medium cursive italic” ja sillä saa vielä hienovaraisempaa jälkeä kuin M600-kärjelläni.




Waterman #42

Tässä on ehdottomasti kiinnostavin kynäni: Waterman #42 1920-luvun loppupuolelta. Kynä on lopulta ruma kuin mikä, mutta kärki ja ajatus että kynä on yli 90 vuotta vanha tekevät siitä kiinnostavan. Kynän runko on eboniittia eli kovakumia, jota käytettiin ennen kuin kunnollisia muoveja oli. Auringonvalo ja vesi ajan myötä vaikuttavat eboniittiin, mikä näkyykin rungon värien haalistumisena (kuviin on muokattu aavistuksen paremmat värit kuin todellisuudessa). Kynässä ei varsinaisesti ole täyttömekanismia, vaan muste kaadetaan kärkiaukosta sisään kärjen ollessa vedettynä sisään. Kun kynän perässä olevaa mekanismia kiertää, kärki tulee esiin ja on heti kirjoitusvalmis. Tällaisista kynästi käytetään termiä ”safety pen”, ne olivat edeltäneitä malleja vähemmän herkkiä vuotamaan. Jostakin syystä näitä kyniä valmistettiin vielä 20-luvun loppupuolella, vaikka tutumpia säiliötäyttöisiäkin kyniä tuolloin jo oli. Kynän kärki on poikkiteräinen: pystysuuntaan se on kokoluokkaa fine ja vaakasuuntaan extra fine. Terä on myös erittäin taipuisa – vähäisellä painamisella terä aukeaa jo broad-levyiseksi ja hieman kovemmalla voimalla se on luokkaa double broad. Terä myös ”napsahtaa” nopeasti takaisin alkuasentoon kun painetta vähentää. Tällaisesta kärjestä keskustelupalstoilla käytetään nimitystä ”full flex”.